Hilpalla alko juoksut. Elämänsä neljännet, vai pysynkö laskuissa?

Juoksut alko jo 27.12, mutta huomasin asianlaidan vasta reilu viikko myöhemmin (!). Odottelin juoksuja alkavaksi vasta helmikuussa ja kun yleensä Hilpan juoksuja ei ole tarvinnut arpoa, niin nyt alko sitten niin vaivihkaa, etten tajunnut ollenkaan. No Hilppa ei hirveesti juoksuista välitä, mutta yhdistettynä viimeisen kahden viikon ajan tapahtumiin, on se ollut melkoisen apea koira...

Ensiksi heti joulun jälkeen Hilpan korva tulehtu. Tais sitä tulehdusta olla lievänä jo pidempään, mutta vasta hiukan ennen joulua huomasin. Koiraa asia ei mitenkään vaivannut, joten joulunpyhinä en lähtenyt eläinlääkäriin. Joulun jälkeen neiti sit alko vähän korvaansa raapia, joten käytiin hakemassa lääkkeet ja alotettiin tipat. Juoksuinen Hilppa ei ole vaan yhtään samaa mieltä korviin tiputettavista aineista. Kun samaan sotkuun yhdistetään se, että isäntäväki teki muuttoa, eikä koiran elämässä ollut hirveästi muuta aktiviteettia kuin LENKILLE, TIPAT, NUKKUU, NUKKUU, LENKILLE, TIPAT, NUKKUU... en yhtään ihmettele, että koira vaikutti siltä että isäntäväen vois pistää vaihtoon... Hilppa pakoili meitä ihan kunnolla:) Pikkuemäntä oli lopulta ainut, joka Hilpan sai sängyn alta pois houkuteltua: "HIIIIIPPA, TIPPU" ja koiraneiti oli heti katsastamassa, että mitäs syötävää tällä kertaa pienistä kätösistä tippui... 

No sit 5.1 Hilppa pääs pitkästä aikaa isännän kanssa kunnon kepinheittelylenkille. Jotenkin siinä 110% vauhdissa koiraneiti onnistui töksäyttämään sen keppinsä suoraan nieluun. Isännän mukaan tilanne oli "kaaos": Hilppa meni aivan täysin paniikkiin, pari kertaa korahteli ja verta valuvana päätti juosta suoraan kotiin. Ei kait niistä parista matkalle sattuneesta tiestä tarvinnu välittää? Onneksi oli rauhallinen päiväaika ja niin koira, kuin hangessa perässä juossut isäntä pääsivät kotiin ilman erityisiä kohtaamisia autojen kanssa.

Itse tulin kotiin muutama tunti myöhemmin, kun pahin verenvuoto oli jo tyrehtynyt. Isäntä ei ollu päässy ilman autoa eläinlääkäriin ja kun koira hengitti hyvin, eikä vertakaan tullut loppupelissä kovin paljon, niin kotona olivat vielä molemmat: Hilppa oli tosi surkeena. Paitsi että sen joutu hakemaan sängyn alta tutkittavaksi (taas se kurja isäntäväki kopeloi...) , se tärisi kivusta, piti päätä oikealle kallellaan ja  ennenkaikkea: EI SYÖNYT MITÄÄN. Olin todella huolissani. 

Siinävaiheessa eläinlääkäripäivystys oli toki jo siirtynyt 100km päähän ja kun lopulta sain eläinlääkärin kiinni, oli tapahtuneesta kulunut jo 7h.  Kun vielä nuori eläinlääkäri antoi varsin kummalliselta kuulostavia kipulääkitysohjeita, päätin, että seurataan vielä hetki kotona. Illalla Hilppa sai aspiriinia ja ruokakin maistui (kädestä syötettynä), joten en lähtenyt yötä vasten koiraa eteenpäin viemään. Seuraavina päivinä neiti alkoi koko ajan voimaan paremmin. Ruoka maistui, vesi ei. Tästä päättelimme, että vamma on todennäköisesti kielessä - sen alapuolella, kun pinnalla ei näkynyt mitään. Neljä päivää tapahtuneesta Hilppa alkoi pitää kummallista ääntä ja lopulta arjen koitettua vietiin se sit sinne eläinlääkärille. Tähän asti ne ell keikat on menneet ihan kivasti, mutta nyt kaikki tapahtunut oli kyllä jo liikaa ja H vaan tärisi tutkittaessa (se myös nopeasti oppi, että laittamalla pään miun kainaloon syvälle, kukaan ei saa tutkittua nielua eikä korvaa...)

Hilpan kielen alapuolella oli 2cm pitkä n. 1,5cm syvä lihashaava ja sen lisäksi nielu oli vähän tulehtunut. Korvassa oli se sieni, jota oli siis hoidettukin jo (en siis käyttäny sitä eläinlääkärissä alunperin, kun tulehdus oli niin tyypillinen sienelle ja lähtikin paranemaan sienilääkkein hyvin nopeasti). Hilppa sai elämänsä ensimmäisen nukutuksen, kipulääkekuurin ja antibioottikuurin.  Oli sen päivän hyvin apena ja tärisevänä, kun ei voinut ymmärtää kehoaan.

Kun kaiken tämän suukivun lisäksi koko perhe pakkasi tavarat ja muutti kerrostaloon (jossa kaikki äänet taas kuuluu KOVASTI) en yhtään ihmettele, että koira on ollu vähän ahdistunut.

Ja mitä kuuluu meille nyt, pari päivää ell keikan jälkeen? Hitsin hyvää. Kipulääkkeet tai sitten vaan aika on saanut koiran paranemaan ihan silmissä ja tänään jo todistetusti juotiin kupista vettä:) Lähinnä Hilppaa ahdistaa se, ettei ole päästy yhdessä tekemään mitään. Edelleenkin postinkantajalle pitää urahtaa, mutta muuten uuteen kotiin ollaan sopeuduttu jo ihan kivasti (3vrk takana, isäntäväestä ei voi sanoa samaa...) Juoksutkin alkaa lähestymään loppuaan, joten niitäkään ei tarvii enää ahdistella. Ja parasta kaikessa on se, että pikkuemäntä on siirtynyt omaan sänkyyn, jonka jalkopäästä on yllättäen löytynyt HIlpan menevä tila. (Ja tähän ei ole siis isäntäväen lupaa, Hilppa tekee sen salaa, eikä emäntä ole nyt raskinut niin hellyttävää näkyä mennä hajottamaan...) Lisäksi luottamus isäntäväkeen tuntuu pikkuhiljaa löytyvän, eikä kosketusta tarvitse enää pelätä...

Meidän piti osallistua helmikuun alussa vielä yksiin agikisoihin, mutta lääkitysten takia tuo jää välistä. Hilpan elämä ei silti tule olemaan rauhallista. Ennen kesän helteitä meillä olis vielä yksi muutto luvassa ja lisäksi perheeseen on toivottavasti taas saapumassa uusi ihmislapsonen. Koska emäntä tuntuu pyöristyvän päivä päivältä, niin on melkoisen todennäköistä, että jäädään jo nyt pitkälle kisatauolle. (Ellei joku keksi houkutuskisoja jostain järkevästä paikasta?)

Kaikesta huolimatta emäntä on erittäin tyytyväinen koiraansa. Sen elämä on viimeisen parin viikon aikana ollut pelkkää stressiä ja kipua. Siitä huolimatta se on parissa päivässä koonnut itsensä ja elelee taas kuin entinen Hilppa. Lisäksi kaikista kauheimmassakaan paniikissa sillä ei ollu tarvetta ihmisille murahdella tai muuten minkäänlaista aggressiivisuutta osoittaa. Hilppa on niitä koiria, jotka haluaa kivuissansa ja ahdistuksessansa olla kaikessa rauhassa. Syliin se ei missään nimessä hakeudu ja se täytyy hyväksyä. Nyt terveenä se on kuitenkin taas löytänyt paikkansa laumasta (ja lauman sängyistä:).  

 

Hilppa laumoineen toivottelee kaikille tutuille hyvää alkanutta vuotta!