Hilpalla alko juoksut. Elämänsä neljännet, vai pysynkö laskuissa?

Juoksut alko jo 27.12, mutta huomasin asianlaidan vasta reilu viikko myöhemmin (!). Odottelin juoksuja alkavaksi vasta helmikuussa ja kun yleensä Hilpan juoksuja ei ole tarvinnut arpoa, niin nyt alko sitten niin vaivihkaa, etten tajunnut ollenkaan. No Hilppa ei hirveesti juoksuista välitä, mutta yhdistettynä viimeisen kahden viikon ajan tapahtumiin, on se ollut melkoisen apea koira...

Ensiksi heti joulun jälkeen Hilpan korva tulehtu. Tais sitä tulehdusta olla lievänä jo pidempään, mutta vasta hiukan ennen joulua huomasin. Koiraa asia ei mitenkään vaivannut, joten joulunpyhinä en lähtenyt eläinlääkäriin. Joulun jälkeen neiti sit alko vähän korvaansa raapia, joten käytiin hakemassa lääkkeet ja alotettiin tipat. Juoksuinen Hilppa ei ole vaan yhtään samaa mieltä korviin tiputettavista aineista. Kun samaan sotkuun yhdistetään se, että isäntäväki teki muuttoa, eikä koiran elämässä ollut hirveästi muuta aktiviteettia kuin LENKILLE, TIPAT, NUKKUU, NUKKUU, LENKILLE, TIPAT, NUKKUU... en yhtään ihmettele, että koira vaikutti siltä että isäntäväen vois pistää vaihtoon... Hilppa pakoili meitä ihan kunnolla:) Pikkuemäntä oli lopulta ainut, joka Hilpan sai sängyn alta pois houkuteltua: "HIIIIIPPA, TIPPU" ja koiraneiti oli heti katsastamassa, että mitäs syötävää tällä kertaa pienistä kätösistä tippui... 

No sit 5.1 Hilppa pääs pitkästä aikaa isännän kanssa kunnon kepinheittelylenkille. Jotenkin siinä 110% vauhdissa koiraneiti onnistui töksäyttämään sen keppinsä suoraan nieluun. Isännän mukaan tilanne oli "kaaos": Hilppa meni aivan täysin paniikkiin, pari kertaa korahteli ja verta valuvana päätti juosta suoraan kotiin. Ei kait niistä parista matkalle sattuneesta tiestä tarvinnu välittää? Onneksi oli rauhallinen päiväaika ja niin koira, kuin hangessa perässä juossut isäntä pääsivät kotiin ilman erityisiä kohtaamisia autojen kanssa.

Itse tulin kotiin muutama tunti myöhemmin, kun pahin verenvuoto oli jo tyrehtynyt. Isäntä ei ollu päässy ilman autoa eläinlääkäriin ja kun koira hengitti hyvin, eikä vertakaan tullut loppupelissä kovin paljon, niin kotona olivat vielä molemmat: Hilppa oli tosi surkeena. Paitsi että sen joutu hakemaan sängyn alta tutkittavaksi (taas se kurja isäntäväki kopeloi...) , se tärisi kivusta, piti päätä oikealle kallellaan ja  ennenkaikkea: EI SYÖNYT MITÄÄN. Olin todella huolissani. 

Siinävaiheessa eläinlääkäripäivystys oli toki jo siirtynyt 100km päähän ja kun lopulta sain eläinlääkärin kiinni, oli tapahtuneesta kulunut jo 7h.  Kun vielä nuori eläinlääkäri antoi varsin kummalliselta kuulostavia kipulääkitysohjeita, päätin, että seurataan vielä hetki kotona. Illalla Hilppa sai aspiriinia ja ruokakin maistui (kädestä syötettynä), joten en lähtenyt yötä vasten koiraa eteenpäin viemään. Seuraavina päivinä neiti alkoi koko ajan voimaan paremmin. Ruoka maistui, vesi ei. Tästä päättelimme, että vamma on todennäköisesti kielessä - sen alapuolella, kun pinnalla ei näkynyt mitään. Neljä päivää tapahtuneesta Hilppa alkoi pitää kummallista ääntä ja lopulta arjen koitettua vietiin se sit sinne eläinlääkärille. Tähän asti ne ell keikat on menneet ihan kivasti, mutta nyt kaikki tapahtunut oli kyllä jo liikaa ja H vaan tärisi tutkittaessa (se myös nopeasti oppi, että laittamalla pään miun kainaloon syvälle, kukaan ei saa tutkittua nielua eikä korvaa...)

Hilpan kielen alapuolella oli 2cm pitkä n. 1,5cm syvä lihashaava ja sen lisäksi nielu oli vähän tulehtunut. Korvassa oli se sieni, jota oli siis hoidettukin jo (en siis käyttäny sitä eläinlääkärissä alunperin, kun tulehdus oli niin tyypillinen sienelle ja lähtikin paranemaan sienilääkkein hyvin nopeasti). Hilppa sai elämänsä ensimmäisen nukutuksen, kipulääkekuurin ja antibioottikuurin.  Oli sen päivän hyvin apena ja tärisevänä, kun ei voinut ymmärtää kehoaan.

Kun kaiken tämän suukivun lisäksi koko perhe pakkasi tavarat ja muutti kerrostaloon (jossa kaikki äänet taas kuuluu KOVASTI) en yhtään ihmettele, että koira on ollu vähän ahdistunut.

Ja mitä kuuluu meille nyt, pari päivää ell keikan jälkeen? Hitsin hyvää. Kipulääkkeet tai sitten vaan aika on saanut koiran paranemaan ihan silmissä ja tänään jo todistetusti juotiin kupista vettä:) Lähinnä Hilppaa ahdistaa se, ettei ole päästy yhdessä tekemään mitään. Edelleenkin postinkantajalle pitää urahtaa, mutta muuten uuteen kotiin ollaan sopeuduttu jo ihan kivasti (3vrk takana, isäntäväestä ei voi sanoa samaa...) Juoksutkin alkaa lähestymään loppuaan, joten niitäkään ei tarvii enää ahdistella. Ja parasta kaikessa on se, että pikkuemäntä on siirtynyt omaan sänkyyn, jonka jalkopäästä on yllättäen löytynyt HIlpan menevä tila. (Ja tähän ei ole siis isäntäväen lupaa, Hilppa tekee sen salaa, eikä emäntä ole nyt raskinut niin hellyttävää näkyä mennä hajottamaan...) Lisäksi luottamus isäntäväkeen tuntuu pikkuhiljaa löytyvän, eikä kosketusta tarvitse enää pelätä...

Meidän piti osallistua helmikuun alussa vielä yksiin agikisoihin, mutta lääkitysten takia tuo jää välistä. Hilpan elämä ei silti tule olemaan rauhallista. Ennen kesän helteitä meillä olis vielä yksi muutto luvassa ja lisäksi perheeseen on toivottavasti taas saapumassa uusi ihmislapsonen. Koska emäntä tuntuu pyöristyvän päivä päivältä, niin on melkoisen todennäköistä, että jäädään jo nyt pitkälle kisatauolle. (Ellei joku keksi houkutuskisoja jostain järkevästä paikasta?)

Kaikesta huolimatta emäntä on erittäin tyytyväinen koiraansa. Sen elämä on viimeisen parin viikon aikana ollut pelkkää stressiä ja kipua. Siitä huolimatta se on parissa päivässä koonnut itsensä ja elelee taas kuin entinen Hilppa. Lisäksi kaikista kauheimmassakaan paniikissa sillä ei ollu tarvetta ihmisille murahdella tai muuten minkäänlaista aggressiivisuutta osoittaa. Hilppa on niitä koiria, jotka haluaa kivuissansa ja ahdistuksessansa olla kaikessa rauhassa. Syliin se ei missään nimessä hakeudu ja se täytyy hyväksyä. Nyt terveenä se on kuitenkin taas löytänyt paikkansa laumasta (ja lauman sängyistä:).  

Hilppa laumoineen toivottelee kaikille tutuille hyvää alkanutta vuotta!

 Agilityssä on turha kuvitella, että kun yks ongelma ratkeaa, niin se jotenkin helpottais tätä lajia. Päin vastoin: kun yks ongelma on selätetty, tuo onnistumiset uusia ongelmia!

Nyt me on siis löydetty vauhti. Se oikeestaan löytyy jo kotona, kun alan pakata tavaroita treeneihin: H ei meinaa pysyä nahoissaan. Kentällä H kestää jo jonkun verran toistoja vauhdin kärsimättä.  Hirveesti en ole tosin uskaltanut ees testata, oon ajatellu että en halua yhdenkään treenin loppuvan hiipumiseen. Lisäksi vauhdista on seurannut irtoaminen ja tänäänkin treeneissä H meni kahden esteen takaa piilotetussa kulmassa olevaan putkeen. Pitäis vaan aina muistaa ohjata vähän kauempaa...

Mutta niitä ongelmia: KONTAKTIT! Meillä ei IKINÄ ole ollu kontaktiongelmia, kunnes nyt kun vauhtia on paljon. Erityisesti ongelmat on a:lla, jossa H ei saa vauhtia pysäytettyä 2o2o kontaktiin. Tänään myös puomilla teki juoksukontaktit ja keinun heitti lähestulkoon lentokeinuna. Juoksukontaktithan olis tosi kivat, mutta ongelma on se, että kun niitä ei ole juoksukontakteina opetettu, niin jossain vaiheessa tuo koira keksii hypätä vähän kauempaa ja sit vähän kauempaa ja sit vielä vähän kauempaa... Kontakteille nyt palkkaa siis:)

Tänään myös kehuin, että meillä ei ole IKINÄ ollut pöytäongelmaa. Näytettiin sit muille meidän LOISTAVA pöytä- H tuli niin kovalla vauhdilla, että veti turvalleen pöydän yli maahan. Tosi hieno oli, joo. Pitää siis ruveta pöydällekin jarruttelemaan hyvissä ajoin etukäteen...

Viikonloppuna olis kisat. Tänään treeneissä H "vahingossa" meni kepit väärältä puolen ohjattuna, joten en aio kisoissakaan mitään varmistelukikkailuja tehdä. Varsinkaan, kun toiveissa on ettei yhtään LUVA:a saada. Kakkosissa on ihan kivaa:)

 Tänään lähdettiin taas pitkästä aikaa aksakisoihin, tällä kertaa Lieksaan. Edellisten kisojen (ja kakkosiin nousun) jälkeen ollaan treenattu vaan kerran ja se kerta olikin melkonen: Hirveesti vauhtia, eikä emäntä pysynyt yhtään mukana. Ensimmäinen kontaktivirhekin (siis ikinä...) tuli harjoituksissa, kun A:lta olis Hilpan mielestä pitäny mennä vauhdilla seuraaville hypyille... Lisäksi kepit ei mee edelleenkään vasemmalta puolen ohjattuna, tosin treeneissä päästiin jo 10 keppiin vasemmalta, eli eiköhän se ala pikkuhiljaa muotoutua. Paljonhan noissa kepeissä on edistytty, kun vielä keväällä Hilppa ei menny kummaltakaan puolen kun nenästä vetämällä. Nyt kuitenkin oikealta menee jo ihan vauhdilla ja itsenäisesti:) Kulmia ja emännän sivusiirtymisiä pitää alkaa harjoittelemaan, mutta tämän suhteen asennoidun "hitaasti hyvä tulee..."

No kovinkaan suuret ei ollu tavoitteet. Ajattelin, että olisin ihan tyytyväinen jos saatais kerrankin kisatilanteessa vauhtia ja jos muistasin radatkin. Ja että olis kivaa. Mielellään molemmilla:)

Eka rata oli melkosta mutkaa ja kaarretta. Ei teknisesti hirveän vaikea, mutta jatkuvasti sai olla johonkin suuntaan kaartamassa. Ja tää rata oli meidän tähänastisen kisauran ehdottomasti paras: Hilpalla oli vauhtia ja miekin jopa välillä olin oikeeseen aikaan ohjaamassa. Keppien jälkeen oli 90 asteen käännös vasemmalle putkeen ja ne olis ehdottomasti pitäny ohjata vasemmalta. Kun se ei meiltä onnistu, niin ohjasin oikealta ja tiesin, että jos en mee riittävästi edelle, niin juoksen suoraan Hilpan päälle. Unohdin tämän kuitenkin siinä kisatilanteessa (ja vauhdissa), mutta itseasiassa en juossukaan päälle: jouduin tekemään keholla jyrkän käännöksen vasemmalle (ja hieman erkanemaan kepeiltä) ja puolivälissä Hilppa jo päätteli, että tuo on se suunta ja irtosi siinä suunnassa olevalle puomille. Sain sen sieltä pois ennen hylkyä mutta meni sitten väärään päähän putkea:) Radan jälkeen olin kuitenkin järkyttävän onnellinen: vauhtia, vauhtia ja vauhtia meillä oli!

Toinen rata oli kakkosen radaksi hämmästyttävän helppo. Pitkiä suoria eikä esim. yhtään takaakiertoa. Sain taas Hilpan hyvään vireeseen ja se jopa karkasi lähdössä (okei, kuiskin sille korvaan: "kiipee,kiipee,kiipee" ja heti kun päästin irti, niin neiti päätti lähteä kiipeemään. Ei siis jatkossa ehkä näin kovin tarvitse viritellä...) No onneksi toisena esteenä oli siis tuo puomi ja pääsin vauhtiin mukaan:) Toisen ja kolmannen esteen välissä oli joku haju, jota Hilppa pysähtyi nuuhkimaan (itseasiassa jo ekalla radalla samassa kohtaa...) ja ajattelin, et tää on sit tässä. No samantien se lähtikin hirveellä vauhdilla etenemään ja mie olin jo unohtanu koko loppuradan:) Tajusin tilanteen, kun H tuli putkesta ja mie seison seuraavan esteen tiellä. Seuraava mitä tajusin oli, että H on menny jo seuraavat kaksi estettä (hyppysuora...) ja sit tulikin kiire, kiire, kiire! Oon opettanu sille lenkillä, että suhuäänne tarkottaa miun kädestä lähtevää keppiä- ja ensimmäistä kertaa muistin käyttää tätä opittua taitoa kisoissakin:) Hyvin toimi, sain H:n taas ohjaukseen mukaan ja vaikka kaarreltiinkin koko loppurata, niin silti 0 ja LUVA. Huolimatta varmaan 5 sekunnin sähläyksistä -1 sekunttia aikaa jäi:)

Jäi siis älyttömän hyvä maku kisoista. Laskin, että meillä on 5 kisapäivää takana, ja kaikista (ensimmäistä lukuunottamatta) ollaan saatu LUVA. Vaikkei me osata mitään:) Toivon, ettei sama tahti jatku. Kakkoset on meille tällä hetkellä se oikea paikka. Tulee jo vähän tekniikkaa, muttei mene liian nyhräämiseksi. Vuoden verran olis ainakin kiva kakkosluokassa viihtyä, sitten ehkä vois kolmosia harkita.

Nyt pitäis sitten todeta se, että mulla on irtoava koira ja alkaa ohjata sen mukaisesti.  Nytkin Hilppa paineli menemään ihan itsenäisesti, mulla on vaan joku ihmeen tarve viedä se niille esteille. Toivon, että talven harkkaryhmissä muut saa multa tuota ajatusmallia kitkettyä pois. Toinen toive talvelle on se, ettei löytynyttä vauhtia kadoteta uudestaan tekemällä liian vaikeeta ja pitkää. Kolmen kuukauden työn jälkeen ollaan jälleen siinä pisteessä, että emäntä JA MYÖS koira rakastaa tätä lajia. Tätä ei sitten pilata, eihän?

 Tähän päivitykseen piti tulla runsaasti kuvia, mutta kuinkas sitten kävikään:) IsoEmäntä ja Apple ja Vuodatus ei osaa toimia yhdessä!

Hilppa ja pikkuemäntä 1,5v ovat melkoinen parivaljakko. Pääasiassa niillä menee keskenään oikein mainiosti. Pikkuemäntä tosin tykkäis kovasti pussata ja halia, joka sit taas välillä on liikaa Hilpalle. Hilpan ratkaisu on poistua paikalta tai hakeutua lähemmäksi IsoaEmäntää, joka pistää pikkuemännälle rajoja uusiksi:)

Hilpan mielestä parasta pikkuEmännässä on ehdottomasti ruoka: Aina kun pikkuEmäntä syö, Hilppa saa toimia imurina. Ja mikäs sen mukavampaa? Se tosin näkyi jossain vaiheessa myös Hilpan linjoissa ja taas tylsä IsoEmäntä on pistänyt pesuetta ruotuun...

PikkuEmäntä on myös saanut IsonEmännän avustuksella syöttää Hilppaa. Näin vahvistetaan PikkuEmännän asemaa laumassa tai sitten ei, kivaa se on kuitenkin molemmista ollut.

PikkuEmäntä on harjoitellut kovasti lusikan käyttämistä ja myös Hilppa on tehnyt sitä samaa. Nyt IsoEmäntä on vaan vaihtanut muovilusikan metalliseen, jos se metallikapulakin alkais tuntua houkuttelevammalta... Viimeaikoina syötöt on pitäny kahdesta syystäkin rajata: 1. PikkuEmäntä on oppinut niin omatoimiseksi, että syöttää Hilppaa pitkin päivää suoraan 30kg ruokasäkistä... linjat,linjat. 2) IsoEmäntä opetti PikkuEmännän piilottamaan Hilpan namuja etsittäväksi. Nyt niitä on sitten joka helkutin paikassa- isännän kumisaappaissa, terassin aluset täynnä, matot ja patjat erinäisiä muhkuja tulvillaan. IsoEmäntä on aivan hukassa, kun ei tiedä milloin se koira ruokaa saa ja milloin ei...

Toinen pesueen lempiharrastus on keppien heittely. PikkuEmäntä osaa heittää jo ainakin pari metriä. Toki H keppiä aina ensin IsolleEmännälle tarjoaa, mutta Pienikin kelpaa hätävarana. Ongelmana on vaan se, että PikkuEmännän sihti on kovin hukassa: välillä keppi on Hilpan päässä, välillä PikkuEmännän päässä, välillä vedessäkin.

PikkuEmäntä on myös varsin luova ja tykkää siis kovasti pussailuista ja haleista. Yksi päivä IsoEmäntä teki hommiaan ja olohuoneesta kuului vain säännöllisin väliajoin toistuva kikatus: PikkuEmäntä oli huomannu, että jos pään vie tarpeeksi lähelle Hilpan päätä, niin Hilppa nuolasee. Varsin nopeasti PikkuEmäntä tajusi myös, että jos suun pitää ammollaan tämän toiminnon yhteydessä niin saa... kyllä: kielarin. Tässä vaiheessa IsoEmäntä oli tylsä ja lopetti PikkuEmännän raivopuuskan saattelemana leikin... 

HIlppa on myös muiden Pienten kanssa oikein sopuisa ja mainio. PikkuEmäntä on kovin helppo, kun se on koko ikänsä tottunut HIlpan kanssa olemaan, muiden kanssa joutuu vähän kuitenkin varomaan. Koira on aina koira, vaikka sen PIkkuEmännällä kouluttais...

Hilpan tärkeyttä osoittaa hyvin se,  että kun PikkuEmäntä oli päivän Isoista erossa, niin ensimmäinen sana kotiin tullessa oli HIlppa, tai "HIIPPA", kuten PikkuEmäntä asian ilmaisee. Iltapusut käydään antamassa ensin Isännälle, sitten Isolle Emännälle ja lopuksi Hilpalle. AINA. Aamulla useimmiten ensimmäinen sana on HIIPPA. Että näin meillä. IsoEmäntä luulee, että se jää tässä suhteessa vielä kakkoseksi kun aika vielä jonkun verran vanhenee...

 Aloitetaan vaikka Agista, koska se on niin kivaa:)

Ollaan nyt agileirin jälkeen pidetty radalla hauskaa. Käytännössä tekniikkaa ei olla treenattu yhtään, yritetty vaan pitää vauhtia yllä pienin harjoituksin. Suurin muutos näkyy vauhdin lisäksi siinä, että Hilppa haukkuu autossa vuoroaan odottaessaan lähes tauotta. Vähän rasittavaa, mutta onpahan ainakin intoa. Vauhti ei ole vieläkään aivan huipussaan, mutta meillä on kivaa ja se on tärkeintä. Joku kysyi motivaatioleirin kouluttajaa: Elina Rantakangas. Voin suositella lämpimästi:)

Keppejä ollaan yritetty treenata kuntoon, mutta vieläkään H ei kestä koko keppipätkää niin, että mie olen keppien vasemmalla puolen. Kuusi keppiä vielä menee, mutta 12 on liikaa. Oikealla puolen alkaa jo sujua ihan kivasti. Jatketaan harjoittelua ja samalla yritetään treenata noita sisäänmenoja ja miun sivuttain irtoamisia kuntoon. Ehkä vielä joku päivä...

Käytiin myös fyssarilla, joka totesi takareidissä kireyttä, muttei mitään hälyttävää. Tämä tieto oli aika iso huojennus, kun ehdin jo pelätä jotain vikaakin koirassa. H on muutamaan otteeseen nimittäin ontunut oikeaa jalkaansa, mutta ilmeisesti kyse on ollu vaan revähdyksistä (huono lämmittely, josta voin syyttää vain itseäni).

Yhdet möllit käytiin välissä kisaamassa, niistä jäi ihan hyvä mieli: vauhti oli melko hyvin kohdallaan ja virheitä ei tullut. Vauhtia oli sen verran, että jäin itse hitaalla pohjalla vähän jälkeen ja ohjaukset helpoilla radoilla oli mitä sattuu. Toisella radalla meinas vauhti vähän hidastua loppua kohti, niin vauhditin patukalla ja saatiin hylky:) Ei haittaa, pääasia että on kivaa!

Viikonloppuna käytiin kisaamassa. Kun koko kesä on mennyt harjoitellessa, niin lähdin kyllä tavoitteena se viimeinen luva ykkösistä. Ensimmäinen rata (hyppyrata) oli ehkä meidän paras ikinä: vauhtia oli, ohjauskin toimi ja pää kesti vaikeat kohdat. Sitten kolmanneksi viimeisellä hypyllä riemuitsin jo nollaradasta ja ohjasin vähän laiskasti- kieltohan sieltä napsahti:) Opin jälleen jotakin! Ihana Saija kuvasi radan ja se on nähtävillä täällä : http://www.youtube.com/watch?v=QIQwLweHsCY

Toinen rata oli sitten ihan hirveetä. Jo lähdössä katsoin, että H:ta ei hirveesti kiinnosta- nenä maassa meni vaan... Vauhti oli ihan surkee ja puomilla Hilppa sai vainun ratatyöntekijänä olleesta siskostani... Seuraavan esteen vielä jaksoi mennä, mutta sit piti käydä sisko tervehtimässä ja nuolemassa. HITTO! Meinasin myydä koiran siskolleni siltä istumalta:) Onneksi kukaan ei sitä rataa kuvannut! Siltäkin radalta jotenkin kummasti saatiin tulos, vaikkei se kovin kummonen ollutkaan:) H oli vähän apeena radan jälkeen lenkillä, se varmaan huomas, että minua otti aivoon ja kovasti...

Kolmannelle radalle pyrin virittämään H:n taas vauhtiin. Ja ihan hyvin se onnistukin. Alun sähläyksen jälkeen nollarata ja aikakin riitti LUVA:n ja sitämyöten SERT:iin. Kakkoset here we come! Rata ei ollut parasta mahdollista, mutta ihan kelvollinen kuitenkin. Alussa sähläsin ja huusin taas Hilpan TÄNNE käskyllä luokse- se pirun parkaisu hidastaa aina tuota pehmeää koiraa ja mie en vieläkään muista aina asiaa! Onneksi kuitenkin kepeillä saatiin taas uus into päälle:) Tästäkin radasta jollain lienee video?

Kisoista jäi oikeestaan kaksi asiaa jatkoa varten: H on sillon hyvässä vireessä radalle kun se radan ulkopuolella haukkuu ja räksää mulle: "mitä tehtäis, komenna jo, lähetään jo" -tyyliin. Jos en sitä siihen tilaan saa, sit on turha mennä radallekaan...

Toisekseen käteen tuloja ja ohjauksen lukemista pitää nyt ihan kunnolla harjoitella. Nyt ollaan tehty suoraa ja irtoamista ihan vauhdin saamiseksi, nyt sitten yritetään saada se vauhti pysymään myös käännöksissä. 

Nyt ollaan H:n kanssa pari päivää ihan kahden, kun isäntä ja pikkuemäntä ovat kahdestaan reissussa. Onneksi on Hilppa, kuolisin muuten ikävään:)

 Hitsi vie. Nuo leirin opit tuntuu kyllä salamana siirtyneen koiraan. Ensiksikin koko koiran ilme on muuttunut: aiemmin hieman apaattinen koira on nyt jälleen ensimmäisenä heiluttamassa häntäänsä ja kyselemässä mitä tehdään, milloin tehdään ja miten. Se on aivan tosi paljon energisempi - kaikki varmaankin siksi, että nyt sen kanssa leikitään ja touhutaan sellaista mistä se itsekin saa nautintoa. Tänään koira jopa retuutti omaa leluaan pitkästä aikaa pitkin taloa - murina vaan kuului.

Lisäksi vauhtia tuli kentälle ihan tuhottomasti lisää! Tehtiin tänään treeneissä vain pieniä pätkiä ja oikeestaan kun H kuumui ja puhisi innosta, se vietiin autoon. Siellä se sitten huusi ja haukkui- enpähän ole sitäkään aiemmin kuullut! Mutta kertaakaan ei tyttönen nuuhkaissutkaan kentän pintaa. Koko ajan teki minun kanssa töitä ja jos minä en mihinkään ohjannut, haki itse esteitä suoritettavakseen. Aika mageeta...

Sellainenkin ihme nähtiin, että H karkasi putkesta n. 6m kauempana olevalle hypylle, vaikka minä olin aivan toisessa suunnassa. Kukaan muu ei varmaan pitäisi tätä onnistumisena, mutta kun meidän meno on ollut tosi apaattista, niin tällaiseen vauhtihirmuun ja oma-aloitteisuuteen ei voi olla kun tyytyväinen. Nyt vaan joutuu opettelemaan koko ohjausajattelun uudestaan...

 Aivan fantastinen ensimmäinen päivä agilityliiton kesäleirillä! Keli siunasi (okei, koirilla oli vähän tukalaa), seura oli parhainta ja leirin koulutukselliset tavoitteet (meille) täytettiin jo ensimmäisenä päivänä! Voisko olla parempata?

Ensin vähän kuulumisia menneiltä kuukausilta: Hilppa piti juoksunsa touko-kesäkuussa. Sellainen 10kk oli juoksuväli, eikä harmita yhtään. Juoksujen jälkeen H on menettänyt viimeisimmänkin kiinnostuksensa leikkiä muiden koirien kanssa- heti räsähtää, jos joku (tutumpikin) tulee lähelle. Ei käy päälle, mutta hampaat lonksaa. Ehkä tähän on vaan totuttava...

Agia ollaan harrastettu 1-2krt/vk. Tekniikkaa olen saanut itselleni paljon lisää, mutta H on kerta kerralta vain hidastunut. Aloin jo luovuttaa koko koiran kanssa ja jälleen kerran hiipi ajatus lopettamisesta päähäni (kun ei kerta ole koiralla kivaa, niin miksi jatkaa?)

Nyt viikonlopun agileirin tavoitteena olikin löytää H:lle taas motivaatiota, iloa ja halua tähän touhuun. Oltiin jo etukäteen ilmottauduttu "motivaatio-klinikalle", jossa tarkoitus oli nimenomaan saada vireystilaa hallintaan... Jo heti päivän eka koulutus paljasti miljoonia virheitä omassa tekemisessä. Niitä on listattu tähän alle lähinnä omaa muistia virkistämään (sitten kun seuraavan kerran joku  mättää...)

1. Koira ON koulutettava leikkimään. Koulutuksen pääpaino on siinä, että koira lähtee jahtaamaan esinettä, saa sen, retuuttaa sitä ja voittaa sen. Pikkuhiljaa taistelua pitkitetään, tilannetta vaikeutetaan ja koira joutuu työskentelmään enemmän lelua varten. Tässä meidän suurin virhe oli vauhdissa: H ei innostu lelusta, joka pyörii sen edessä. Sen sijaan se innostuu lelusta, joka JUOKSEE karkuun ja LUJAA! Pelkästään tällä sain tosi paljon potkua H:n koneeseen. Heitetty lelu ei myöskään vielä toimi H:lle saaliina... se pitää ensin OPETTAA leikkimään, saalistamaan karkuun juoksevaa lelua, maahan laskeutunut leluhan on sille ihan kuollut. (tähän väliin täytyy todeta, että omaa jääräpäisyyttä saa syyttää siitä, ettei tätä ole aiemmin meillä tehty: on ehkä joku ja joku muukin joskus sanonu, että leikkimistä pitää opetella...) Koiran leikeissä on myös parempi, ettei vedä koiraa narun jatkona, vaan että koira vetää sinua... 

2. Kun koira on oppinu leikkimään, sitä voidaan virittää (ennen radalle menoa tms) sopivaan vireystilaan siten, että koiran annetaan nähdä lelu, ehkä hieman koskeakin, muttei pitkäksi aikaa jäädä leikkimään. Koiralla pitää siis radalla olla jotain tavoiteltavaa (lopussa odottava lelu...), jos se on saaliinsa tappanut jo ennen suoritusta, niin mitä varten se pinkois?

3. Jos vireystila meinaa mennä överiksi, voi koiraa harjoituttaa siten, että kesken leikkimisen käsketäänkin sen äkkiä istua, jonka jälkeen taas lyhyt leikkihetki ja salama-istu-käsky ja taas leikkiä ja...

4. Elä ikinä palkkaa koiraa vaan siitä kentällä "lojumisesta". Koskee tilanteita, joissa kouluttaja ohjaa sinua ja kuin puolihuolimatta nakkikäsi palkkaa koiraa ilman mitään toimintoa...

Toiset tämän päivän harkat oli 8h odottelun (+30 astetta) jälkeen ihan normit aksatreenit. En hirveesti näistä odottanut, kun leikkiä ei ole vielä ehditty opetellakaan. Sanoin alussa, että meillä on motivaatio-ongelmia ja viiden (laiskan) esteen jälkeen kouluttaja keskeytti koko homman: "jos et saa virettä paremmaksi, niin lopettakaa tähän"... Siinä sitten otettiin lelu esille (makupaloillahan olen normisti palkinnut) ja ruvettiin juoksee karkuun. Yllättäen H jaksoikin lähteä mukaan ja lopputreeni keskityttiin siihen, että 2-3 estettä lelu koko ajan kädessä, sen jälkeen koiran annettiin saada "saalis" kiinni, lyhyt veto, "IRTI" -käsky ja samantien 2-3 estettä ja koko leikkihomma alusta. TOIMI! Ensimmäistä kertaa lähes vuoteen H oli innoissaan, se kiihdytti vauhtiaan ja meillä molemmilla oli kivaa. Oli ihan turha yrittää keskittyä omaan ohjaukseen, mutta se ei nyt ollutkaan se pääasia. Toisen kerran radalle mennessä kouluttaja sanokin, että meette vaan niin suoraa kun pääsette, ohjauksella ei ole nyt väliä. H toimi tosi hyvin ja päivä oli kuitenkin ollu pirun rankka.

Huomenna on leirin toinen päivä, ja jos anti on edes puolet tämänpäiväisestä, olen ihan järkyttävän onnellinen. Ja luulen, että H:kin on. Matkalla takaisin kotiin pohdin, että viimekuukaudet aksa on H:lle varmaan ollu tosi tylsää: saalisviettiä en ole osannut lainkaan hyödyntää (vaikka luulin niin) ja nakitkin se on saanut paljon helpommalla tokoillen (tai etsien niitä maasta)...

Täytyy tässä sanoa, että kepitkin meni jälkimmäisissä treeneissä loistavasti (itsenäisesti), kun vaan koiran oli saanut ensin vireeseen...

Tästä on hyvä taas ponnistaa. En ehkä ihan vielä lopetakaan... Ja toisaalta: eikö ekan koiran kanssa ole lupa mokailla?

(Videoitakin koulutuksesta on. Jos niissä on jotain järkeä, niin yritän laittaa ne tänne omaksi muistutukseksi ja teille muillekin katsottavaksi)

 ... varsinkin agikentillä!

Eilen ja tänään yhteensä neljä starttia Joensuun mämmikarkeiloissa. Saaliina yksi luva, kaksi "melkeinnollarataa" ja yksi aivan kauhea räpellys. Lisäksi taas paljon ymmärrystä itsestä ja koirasta. Viimeisin ehkä tärkein anti kisoista!

Eka rata toi meille myös sen ainoan luvan. Rata oli periaatteessa TOSI helppo, pelkkää suoraa ja oliko kaksi puolenvaihtoa. Se tekikin radasta niin kovin haastavan monelle koiralle: putken jälkeen olevan pöydän yli oli helppo liukua ja keinu kolmen hyppyesteen suoran jälkeen meni monella liitelemällä yli. Meillä pöytä on niin älyttömän varma, etten siitä uskonutkaan tulevan mitään ongelmaa. Kaarrokset meni vähän pitkäksi ja H:n vauhdissa oli taas toivomista- kuitenkin aika riitti siihen LUVA:an ja toiseen sijaan PYRY:n (Wishdecoy River Olivia) jälkeen. Pyry teki TOSI hienon radan. Kolmaskin palkintopallilla oli kooikkeri kun Preety (Mattson's Preety) oli kolmas- harmittavalla 0,03s yliajalla! Aika jäi tosi paljon harmittamaan, varsinkin kun radalla tosiaan oli se ilman piipparia oleva pöytä...

Toinen eilisen rata oli jo ykkösluokan radaksi hieman hankala, mutta se meni kuitenkin virheettömästi lukuunottamatta Hilpan äkillistä pysähdystä ennen yhtä hyppyestettä- H alkoi vauhdista haistelemaan jotakin. Jälkeenpäin tajusin (muiden kertomana) sen, että oma jännitys saa H;n varoilemaan ja hidastelemaan... ja tottahan se on, että harjoituksissa melko nopea koira hidastaa kisoissa vauhtinsa 1/3 ja meillä on tekemistä niiden ykköstenkin ihanneaikojen kanssa. Sinänsä nollaradan missaus ei minua juuri harmittanut, mutta se harmittaa, että paineistan H:n niin kovasti...

Tänään tavoitteena olikin sitten mennä pitämään hauskaa. Eka rata oli hankalahkon oloinen, mutta radalla tutustuttaessa sitten kuitenkin tosi kiva: paljon perusjuttuja, valssia, takaaleikkausta yms, muttei mitään sen kinkkisempää. Rata meni vireenkin puolesta ihan jees, mutta harmittava (ja meille nykyisin epätyypillinen) keppivirhe vei meidän toisen luvan... ja rehellisesti sanoen ei harmita yhtään! Tsemppasin ja pysyin kohtuullisen tyynenä vaikka jännitinkin ihan ketusti (taas). Kolmanneksi kuitenkin- reilulla yliajalla, mutta keppien korjaaminen alusta asti selittänee sen.

Tuolla radalla myös huomasin, että H ei kestä ollenkaan miun äänen korottamista- pari kertaa jouduin korjaamaan (TÄNNE!) kun H meinasi karata kontakteille ja joka kerta vauhtia joutui hakemaan uudestaan... PItää siis keksiä joku muu luoksetulokäsky kisoja varten!

Toinen tämän päivän rata oli jo alusta asti ykkösten radaksi aika haastava. Hankalia lähestymiskulmia ja muita esteitä tosi herkällä houkuttimena. Onneksi ei tarvinnut hirveästi radan vaikeutta miettiä, kun H jo toisella esteellä alkoi nuuhkimaan maata. Sitä ei kiinnostanut yhtään pätkän vertaa. Tuloksena kolme kieltoa ja niiden seurauksena hylly. Muuten rata meni virheettä- mutta siis TAJUTTOMAN hitaasti!

Tuota viimeistä rataa jäin miettimään tosi paljon. Ei ole kovin mukava tehdä, kun koiran vireestä ei ole pienintäkään hajua. Ja tosiasia on se, että H menee harjoituksissa ihan tosi hyvää - jopa kolmosiin asti riittävää- vauhtia, mutta kisoissa diesel hirttää päälle ja vauhti on nolla. Viimeistään kotiin tullessa kuitenkin syykin oli selvä: ihana H oli jumalattoman väsynyt. Se ei IKINÄ nukahda kerjätessään ruokaa kinkkulautanen nenän edessä, mutta tänään kävi niinkin. Nyt se jaloissa lojuu aivan tajuttomana. Eikä ihme: pelkästään neljä starttia rasittaa ja lisäksi meillä on nyt vieras koira kylässä (jonka kanssa H ei tule ollenkaan juttuun ja joka siis rasittaa H.ta varmasti läsnäolollaan) ja lisäksi H vietti koko päivän meidän kanssa pihahommissa keppejä hakien...

Mietin myös, että onkohan H:n jatkuva alisuorittaminen kisoissa ihan väsymystä? Normaalisti treeneihin lähdetään pitkän yksinolo(arki)päivän jälkeen ja kisoissa ollaan aina viikonloppuisin touhukkaiden päivien jälkeen... mene ja tiedä, siihen pitää kuitenkin nyt panostaa...

No ykkösissä jatketaan siis vielä ja se on kyllä meille ehdottoman oikea paikka! Ratoja on videoitu Anniinan toimesta ja toivottavasti saan ne pian myös tänne linkitettyä!

Loppuun vielä maininta siitä, että H:sta saisi kyllä mainion tokokoiran- jos itsellä siihen riittäisi into... Vaikka neiti oli tosi väsynyt ratojen jälkeen, niin palkintojenjakoa odotellessa se teki lähes virheettömästi alokasluokan liikkeet peräjälkeen- häntä heiluen ja innosta puhkuen. Pitäisi nyt vaan itse motivoitua siitä...

No otsikko kaiken kertookin. Ihan hullua kerrassaan.

Oltiin siis JoA:n järjestämissä agikisoissa täällä. Edeltävästi treenit oli pakkasten takia jääny tosi vähiin, sen verran kuitenkin, että tiesin keppien menevän hyvänä päivänä hyvin:)

Minua ei jännittäny olevinaan yhtään ennen kisoja. Näin luulin, kunnes tuli ensimmäinen (helppo) rata. Rataan tutustumisessa mietin omia jalkoja, omaa sijoittumista, omaa ohjausta- enkä yhtään Hilppaa. No sehän sitten näkyikin. Palattiin ajassa vuosi taaksepäin niihin aikoihin, kun pussit oli mörköjä, keinut inhottavia ja muurinkaan yli ei voitu hypätä. Huoh ajattelin ja hetken jo päätin lopettaa koko lajin siihen.

Ilmeisesti siis jotenkin itse jännitin kovasti, enkä osannut koiraa tukea oikein. Jo kolmas hyppy meni ohjausvirheen takia kielloksi. Pussi oli sitten väärän värinen ja siitähän H palasi kesken kaiken takasi- sain sen kyllä menemään uudestaan ja vieressä tsempaten meni loppuun asti:) Seuraava este olikin keinu, jota H ei tunnistanut keinuksi- eli täyttä ravia päähän ja vasta siellä jarrut ja paniikkinappula:) Parin esteen päässä olikin jo puomi- jonka H tietysti luuli olevan keinu ja vetäsi jarrut jo ennen estettä. Houkuttelulla päästiin kuitenkin sekin ylös. Vielä vihoviimeisenä peikkona muuri, jonka yli H ei jotenkin vaan voinut hypätä. Kerrassaan kauhea rata siis. Olin kyllä melkoisen kovasti pettynyt itseeni sen jälkeen.

Ratojen välissä yritin H:ta saada syttymään ja kivasti se harjoitusesteillä onnistuikin. Lopuksi kuitenkin meni maneesin purua nenään ja H tuntui masentuvan aivan täysin aivastelustaan. No, seuraavalle radalle menin sillä asenteella, että jos saan H:n menemään puomin tai keinun, niin rata on mennyt hyvin. Muurikin peloitteli siellä. En edes jaksanut vaihtaa lenkkareita, vaan menin vaelluskengillä- ajattelin, että mitäpä tuosta, tärkeintä on saada koiran kummitukset parannettua.

H yllätti minut jo ensimmäisellä esteellä: ihmeellisesti siitä masentuneesta, alakuloisesta, leikkihaluttomasta kooikkerista löytyi joku palava into, kun päästiin esteille:) Ei se meno vauhdikasta ollut, mutta olipahan nyt kuitenkin. Muurit mentiin vierekkäin, että H:n ei tarvinnut arastella. Puomille se kiipesi ihan vauhdikkaasti ja keinun päässä vasta tajusi (taas) olevansa keinulla. Sen jälkeen pari estettä vähän arastellen, mutta sitten taas ihan kohtuullista menoa. Maaliintullessa aloin miettimään, että tulikos niitä virheitä? Ja piru vie: EI TULLUT! Aika ei ollu kummonen, mutta -3s riittää:) 

Rata on täsä (kiitos Anniinan:)

http://www.youtube.com/user/kooikerpoitsut#p/u/0/aaSF3KwYT7s

Onhan siinä vaikka mitä parantamista! Mutta ainakin minä muistan tsempata koiraani ja koirakin tuntuu siitä saavan rohkeutta lisää. Eihän meidän taso ole vielä nollaratojen arvoista, mutta tässä lajissa pärjää joskus tuurillakin:) Ihaillen katsoin kyllä mm. Ellan (lentävän luppakorvan liitolikka) ja Preetyn menoa! Kunpa joskus itsekin osais...

Hassua kyllä: me oltiin ykkösiä. Ainut nollatulos sinällään helpohkolla radalla. Onneksi siis muillekin sattuu ja tapahtuu:)

En siis ehkä vielä ole lopettamassa agilityä. Vielä kun saisi itselleen vähän (paljon) valmennusta, niin voishan tästä jotain tullakin:)

Nyt odotellaan H:n juoksuja, joiden pitäis alkaa lähiviikkoina. Sitten tulee treenitaukoa, toivottavasti jo pääsiäisenä päästäis kisaamaan:)

Mulla on nyt virallisesti agikoira:) Hilppa starttasi kooikkeriyhdistyksen kisoissa 13.1, tuloksena yliaika 5 (kepeiltä) ja hylly. Täytyy sanoa, että tuloksista huolimatta olin aivan järkyttävän onnellinen!

Etukäteen jo tiesin, että jos kepit menee treeneissä 80% varmuudella, niin todennäköisesti kisoissa ne ei mene sitten laisinkaan. Pari päivää ennen kisoja tajusin myös, että H saattaa alkaa panikoimaan (uusi halli, keinonurmipohja, uudet esteet, minun jännitys, paljon koiria, puoleen vuoteen ei olla edes näyttelyissä käyty... lista on loputon) ja kuvittelin kuinka ensimmäisen esteen jälkeen H alkaa nuuhkii maata ja kiinnostus yhdessä tekemiseen loppuu siihen... Sanomattakin on varmaan selvää, että edellisenä yönä en nukkunut silmänräpäystäkään... ( kun sitä univelkaa ei muutenkin kertyis pienen lapsen äitinä...)

Kisapaikalla H aluksi nuuhki kaiken mahdollisen ja olin jo varma, että tää on nyt sit tässä. Mittauksessakin H vähän jännitti, saatiin kuitenkin selkeästi mediksi mitattua (tosin tuomari pahoitteli, ettei millään pystynyt saamaan H:sta miniä...  minua ei hirveästi harmittanu, kun se säkä nyt on kuitenkin 39cm...)  Mutta sitten: kun päästiin lämmittelyesteitä kokeilemaan, niin HILPPA meni hienosti! A:llekin otti hienot 2on2off kontatkit ja kepit meni kuin vettä vain! HUIPPUA!

Eka rata oli varsin kiva ykkösten rata, muutamia puolenvaihtoja, muuten aika nopeaa rallattelua. Kontaktit otin pysäyttämällä- turhaankin, koska Hilppa meni ne hienosti. Kepeillä sitten joku kummallinen mielenhäiriö ja Hilppa lopetti täysin kesken. Lopulta sain sitten sen aloittamaan uudestaan ja loput menikin ihan vauhdilla. Takaaleikkaukset HIlppa kesti hienosti ja vauhtiakin oli ihan kohtuudella! Ja miekin muistin radan loppuun asti! Muut tuntuivat olevan kovin pahoillaan tuosta nollaradan pilanneesta keppien sähläyksestä, mutta mie olin vaan NIIIN onnellinen ja iloinen ekasta startista:)

Toinen rata oli muuten kiva, mutta jo etukäteen tiesin, että A:n alla oleva putki aiheuttaa meille harmaita hiuksia... H kun on aika suuresti kontaktihirmu. Jo ennen A:ta olin vähän myöhässä ohjauksessa ja sitten A:n jälkeen pasmat meni täysin sekaisin ja sinne A:lle han se sitten hypyn jälkeen karkasi=hylly. Loppuradassakin olis ollu parantamista, mm. kepit meni taas ihan päin pyllyä. Loppuradasta Hilppa kuitenkin IRTOSI minusta n. 5 metrin päähän ja kävi itseksensä hyppimässä yhden esteen ennen putkeen tuloa:) Tuota ei ole IKINÄ tapahtunut treeneissä, joten ilmeisesti kisajännitystä koirallakin. Minusta se oli kuitenkin vaan hyvä, irtoamista kun H ei kauhean hyvin ole hallinnut....

Treeneissä kokeilin, että irtoisko sielläkin... ja kyllä: Hilppa eteni n. 4 metrin päässä minun edellä ja haki itsenäisesti hyvin esteet- minun pysähtymistä H ei kestä, mutta irtoamisongelma onkin siis ajan saatossa lievittynyt ja nyt pitää vaan itse muistaa antaa koiralle mahdollisuus tehdä itse- jos mie aina vien sen sinne esteelle, niin eihän se koskaan opikaan irtoamaan:) Keppejä tehtiin ja oikealta ohjattuna meni tosi kivasti, vasemmalta vaihdellen. Myös putkeen irtoamista tehtiin ja yritin nyt tuota putkea vahvistaa, ettei aina karkais sinne kontakteille...

Yhtäkaikki. Kisat oli kivat, tosi mukava oli nähdä kooi-ihmisiä! Hilppa selkeesti tykkää agilitystä jo niin kovasti, että se ylittää tuon jännityskynnyksen. Tästä on hyvä aloittaa, jos vaikka Joensuuhun uskaltautus kisaamaan???